Olisinkohan ollut neljän tai viiden kun neuvolasta passitettiin ylipainon vuoksi lääkärin tarkailuun - siellä kävinkin aina kuusitoistavuotiaaksi. Tuolloin painoa oli pitkälti yli sata ja lisää tuli vielä niin, että vuonna '98 olin "elämäni huipulla" 170 kilossa.

Ensimmäinen aikuisiän kunnon rykäisy pudotti lukemat 135 hujakoille muutamassa kuukaudessa, kunnes taas vuoden 2002 syksyllä vaaka hillui lähempänä sataa viittäkymppiä. Tuolloin naksahti - sanoin itseni irti edellisestä työpaikasta ja päätin ottaa elämäntehtäväkseni laihduttamisen. Todellinen urakka lasketaan alkaneeksi täten joulukuussa 2002.

Ennen laihdutuspäätöstä olin juuri tutustunut vaimooni ja hän oli vahvasti tukenani - mutta ei, ei todellakaan niin kuin moni voisi kuvitella, että "emäntä laittoi miehen kuurille". Väitän, että se ei ole millään ilveellä edes mahdollista, vaan nopeastikin tapahtuva painonpudotus vaatii rutkasti pitkäjänteisyyttä ja muutoksen pitää lähteä itsestä!

Palattakoon vielä aikaan ennen laihdutusta: paino kertyi pitkälti kasvuiässä ja olen tulkinnut asiaa niin, että kroppa tottui tuon massan kantamiseen - liikkuminen ei ole ikinä ollut mikään ongelma ja veriarvot ym. ovat aina olleet hyvät. Suurin ongelma oli vaatteiden löytäminen ja motiivi laihduttamiseen jossain aivan muualla kuin terveydellisissä seikoissa.

2004 tammikuussa vaaka näytti enää 90 kg. Hieman yli vuosi oli sinnitelty todella vähäisellä energialla ja tulosta syntynyt -60kg. Vastaavasta lähtöasetelmasta kuin itselläni oli pitää tuloksia syntyä tai muuten menee motivaatio -  "ihan hyvä jos sait sata grammaa pois tällä viikolla, eläkeikään mennessä olet jo normaalipainoinen!" Ei toimi ainakaan minulla - kun jotain tehdään, niin tehdään tosissaan! Liikunnalla oli vähäinen, lähinnä henkinen merkitys, mutta kaikki lähtee siitä mitä suuhunsa laittaa. Todella inhottavaa on vielä niellä se tosiasia, että ihmisten hyötysuhteissa on jumalattomasti eroja - on "läpipas***a" ja sitten niitä toisen ääripään edustajia, joihin itse kuulun. Raotettakoon kyseisen vuoden ruokavaliota sen verran, että "induktiovaiheessa" tuli syötyä tasan kaksi voileipää päivässä. En voi suositella kenellekään, mutta mitään en tekisi toisin, tai no ehkä vähän - tuon vähäisen energian ottaisin proteiinista ja rasvasta lihasten säästämiseksi. Maailmassa ei ole turhempaa kuin hiilihydraatit.

Ennen kuin tarina jatkuu, heitetäänpä tähän väliin yksi tällä viikolla mieleen putkahtanut ajatus :) Menepä sanomaan jollekin, aivan sama onko kyseessä "tavis" tai terveydenhuollon ammattilainen, että meinaisit laihduttaa esim. 400 - 600 kcal dieetillä. Jestas, minkälaisen vastaanoton moisella heitolla saisi - sinähän tapat itsesi ja ties mitä! Entäs sitten mahalaukun pienennysleikkauksen jälkeen? Ruoka-annokset ovat minimalistisia ja energiat hyvin alhaalla - mikähän yhtäkkiä tekeekin alhaisista energiamääristä soveliaita? Sama juttu kun puhutaan, että menee säästöliekille, huoh.

Paatoksellisuus päättyköön (ainakin tällä kertaa ;) tähän ja palataan ruotuun. Hiilaririkkaalla ruokavaliolla laihduttaminen söi rankasti lihaksistoa ja tuli kummia särkyjä. Helmikuusta 2004 tähän päivään asti on eletty vähähiilihydraattisella ruokavaliolla muutamia viikkoja lukuun ottamatta ja olo on ollut mitä parhain. Nuo harvat "normaaliviikot" ovat kostautuneet joka kerta huonolla ololla ja runsaalla painon nousulla. Paino on pysynyt muutaman kilon haarukassa ja yhdeksänkympin päälle se ei ole lipsahtanut kuin pari kertaa hiilarien säestämänä. Veriarvot ovat parantuneet vielä entisestään - hyvä kolesteroli on nyt yli ja huono alle kahden.

Moni onnistuu laihduttamaan, mutta urakka ei todellakaan pääty siihen. Dieettihän tarkoittaa suoraan käännettynä "ruokavaliota" ja moisen itselle soveltuvan läytäminen on tärkeää, sillä ensimmäisen vaiheen jälkeen alkaa loppuelämän kestävä vaihe - painon pitäminen kurissa. Itselleni se on ollut suht helppoa yllä kuvatuin toimin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö suunnilleen kaikkea mitä suuhunsa laittaa joutuisi jotenkin miettimään. Asian kanssa pitää vaan olla sinut ja muu ei auta.

Sinniteltyäni viitisen vuotta samoissa lukemissa ja nahan edelleen "ryppyillessä" päätin käydä keväällä 2009 työterveyshuollon lääkärillä, jolta sain lähetteen paikallisen lääkäriaseman kirurgille. Lähete edelleen julkiselle puolelle, jonne tuli kutsu tervehtimään plastiikkakirurgia lokakuussa '09.  Tuon käynnin perusteella päädyin leikkausjonoon.

Loppuun vielä ennen-jälkeen  -kuva.

ps. todettakoon vielä mielialasta tällä hetkellä: kaikki on yhtä vuoristorataa, nyt ok, mutta mitä tunnin päästä, sitä ei tiedä. Ajatukset vaihtuvat tiuhaan ja useita kertoja päivässä pintaan tuntuu nousevan v*t*t*s joko yleistä olotilaa, verisiä ja kudosnesteisiä vaatteita tai sitten vaikka siteiden vaihtoa kohtaan. Ylöspäin silti mennään, mutta aina ei ole helppoa :)