p(re)s. Alla oleva teksti on kirjoitettu kaunistelematta asioita, eikä sillä ole tarkoitus peloitella ketään. Mielestäni on parempi, että on realistinen kuva siitä mitä mahdollisesti tuleman pitää ja kokemuksistani saattaa olla jopa jotain vinkkiä vastaavaan leikkaukseen menevälle. Itselläni kaikki ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan, mutta varmaan olisi voinut huonomminkin mennä. Tämän ensimmäisen kappaleen kävin lisäämässä "päästyäni taksiin" =) No niin, aloitetaanpa sitten.

Sain tiedon leikkausajankohdasta kuukautta ennen h-hetkeä. Samalla sovittiin leikkausta edeltävälle viikolle käynti osastolle ja verikokeisiin. Visiitti sairaalaan oli lyhyt ja koostui puolen tunnin jutustelusta hoiturin kanssa sekä kahden minuutin rupattelusta jumpparin kanssa. Enää ei vaadittu muuta kuin kuusi putkiloa verta ja takaisin duuniin. Leikkausviikolla kävin vielä antamassa verinäytteen ristiverikoetta varten.

Tarkka ajankohta leikkaukseen ilmoitettin vasta edeltävänä päivänä ja se osui hienosti heti aamutuimaan: puolestayöstä eteenpäin ilman ruokaa ja juomaa ja seitsemäksi sairaalaan.

Leikkauspäivä

07:00 ilmoittautuminen LEIKOon, jossa aamupalaksi rauhoittavaa ja pari muuta tabua. Omat kamppeet kassiin, tukisukat jalkaan ja leikkausessua päälle. Toinen plastiikkakirurgeista tuli toivottelemaan hyvät huomenet ja vetelemään tussilla strategiset linjaukset kroppaan. Ei kulunut varmaan kuin puoli tuntia ja leikkaussalista saapuneen noutajan kanssa oltiinkin jo lampsimassa kohti määränpäätä. Ei muuta kuin selälleen mukavan lämpimälle (oikeasti) pöydälle ja sitten alkoikin vauhdilla löytyä koristeita ympäri kroppaa: kanyylia käteen, elektrodeja sinne tänne... ja sitten menikin jo taju.

~13:00 on ensimmäiset muistikuvat heräämöstä - todella mukavasti mömmöissä :) Mielikuva on ihanan lämpimässä olossa ja vähän väliä siteitä kurkkivissa hoitureissa. Puoli kolmen maissa unenpöpperöisenä olen kuulevinani jotain osastolle siirtämisestä ja sinnehän meikäläistä kohta oltiinkin roudaamassa.

Jokainen leikkauksessa ollut tietää, että ensimmäinen ilta menee lähinnä nukkuessa. Ekan tekstarin lähetin emännälle heti osastolle saavuttuani ja muillekin tuli samalla metodilla viestittyä illan mittaan, eli "ihan kuollut" en sentään ollut, mutta väsy kova ja piikkinä annettavasta kipulääkkeestä tuli joka kerta noin  puolen tunnin viiveellä melkoisen huono olo.

Illan kääntyessä yöksi tuska kasvoi melkoiseksi. Tähän ei helpotusta löytyisi mistään lääkkeistä, kyseessä oli nimittäin isokokoinen virtsahätä. Ei muuten naurattanut yhtään, vaikka tätä kirjoitettaessa suupielet ovatkin kääntyneinä ylöspäin. Voi pyhä pamaus, että moisen vatsalihasten ompelemisen ja nahanpoiston jäljiltä potilasta ei ole katetroitu! Koko kroppa on todella arkana ja tuntuu siltä, että vatsan ja siitä alaspäin olevia lihaksia ei uskalla käyttää lainkaan. Yritäpä siinä sitten selälläsi maaten tiristää rakkoa tyhjäksi - no way! Yhden maissa yöllä yökköä työllistämään ja tuloksena kertakatetroinnilla litra nestettä ulos, huh.

Seuraavana aamuna seitsemältä puuroa naaman eteen ja tietenkin normaalit verikokeet jne. Lääkitys oli vielä melkoisen kova, joten eipä kivuista voi oikeasti valittaa. Aamukuvioiden jälkeen ylös ulos ja lenkille ;), ts. ensimmäinen käynti vessaan. Dreenipussiit mukaan ja hoiturien ollessa tukena ja turvana sängystä nouseminen ei ollut mikään mahdoton toimenpide. Toilettikin oli vain muutaman askeleen päässä, mutta itse toimenpide olikin jälleen työn ja tuskan takana. Välillä oli pakko kysyä hoitajalta, että saanko oikeasti puristaa alakerran lihaksilla niin paljon, että saa rakon tyhjenemään. Asialle näytettiin vihreää valoa ja siinä pinnistellessä dreeniletkujen reiistäkin jo purskahteli verta... Asia tuli hoidettua, mutta mitenkään kovin terveelliseltä se ei tuntunut.

Kevyen huuruisissa oloissa yhdentoista aikoihin häpykumpua alkoi kiristämään. Ensin hetki tunnustelua mihin suuntaan olotila kehittyy - ei ainakaan parempaan,  joten hoitureihin yhteyttä ja hetken kuluttua joku sairaalan kirurgeista olikin tsekkaamassa tilannetta: vuotoa / hematooma, mutta seuraillaan tilannetta. Paine kasaantuu edelleen ja välillä niistetään kyynärtaipeesta taas verta. Kolmen aikaan iltapäivällä sisäinen pieni insinöörini havainnoi molemmissa dreenipusseissa jotain omituista: letkuissa olevat klipsit ovat kiinni, ts. letkut lytättynä. Meikäläisen ajatuksenjuoksulla tilanne oli jotain muuta kuin optimaalinen, joten hoitaja paikalle ja siinähän sitä oli oltu aamusta asti letkut tukossa - ei ihme vaikka hieman häpykumpua jo kiristikin!

Joka tapauksessa tuska oli jo melkoinen ja nyt puhutaan siis puhtaasti verenvuodon pakkautumisesta alakertaan. Tässä vaiheessa päädyn leikkauslistalle ja saan "kunnon katetrin". Eipä uskoisi, että edellä mainittu voi olla saamista. Lauantaipäivä kuluu erittäin hitaasti jälleen ilman ruokaa ja nestettä. Leikkausaika tarkentuu "jonnekin iltaan". Kipupiikki antaa illalla helpotusta enää tunniksi kerrallaan ja h-kumpu muistuttaa koripallon puolikasta. Aluksi puhuttiin noin yhdeksästä, mutta kello on varttia vaille puolenyön kun kutsu leikkuriin tulee. Loppu menikin "totuttua kaavaa" nukutuksessa ja hematooman evakuointi on suht nopea toimenpide. Heräämössä aukoilin silmiäni kahden aikoihin aamuyöllä ja järjettömässä horkassa. Sairaalaan mennessä hemoglobiinini oli 157 ja leikkauksen jälkeisenä aamuna vielä yli 130. Leikkurissa tsekkaavat arvon ja toteavat: "meillä on mittari rikki, tämä näyttää 80, se ei voi ikinä pitää paikkansa - niin alhaiseen arvoon olisi tarvinnut menettää litroja verta!"

Sunnuntaina samat kuviot kuin edellisenä aamuna, mutta esitän toiveen saada ottaa rauhassa ja pysyä yhden päivän vaaterissa. Tuossa vaiheessa ei tehnyt pätkääkään mieli lähteä "urheilemaan", sen verran tukalat muistot oli kuitenkin edellisestä vuorokaudesta jääneet. Aamun verikokeen tulokset saapuvat ja hb oli enää tasan 70. Taisi se leikkurin mittari olla sittenkin kunnossa. Sunnuntaina saan iltapäivällä kaksi pussia verta, yhden tukkiintuneen kanyylin ja sopivan sekoituksen lääkkeitä, joten kivuista ei ole pelkoa mikäli jomottava kädenselkä unohdetaan. Mieltä kalvoi kuitenkin leikkurissa heitetyt kommentit alhaisesta hb:sta... saattoihan se olla, että koko homma oli sokki keholle ja hb tippui, eipä tiedä. Taisinpa saada vielä piikkiäkin jossain vaiheessa, mutta pyysin puolta annosta oksettavan olon välttämiseksi. Katetri toimii kuin unelma ja dreenipusseihin kertyy kolmisen desiä veristä litkua vuorokaudessa.

Maanantaina aamulla on ensimmäinen lekurien kierros ja siteet poistetaan. Ei mitään huolestuttavaa, mutta kotiin ei ole vielä mitään asiaa. Myös katetri poistetaan tässä vaiheessa. Hematooma veti koko ukon varsin heikoksi, mutta ylös sängystä ja olo suht ok. Painelen suihkuun ja alku menee hyvin, mutta loppuvaiheessa maailma sumenee äkillisesti. Eipä ole ikinä ennen taju lähtenyt, mutta nyt käytännössä kävi niin. Tajusin viime tipassa napata suihkutilan kahvoista kiinni ja näön mustuessa kokonaan saan jo "persettä penkkiin". Minuutin verran voimien keräämistä, ylös penkistä ja yksi pitkältä tuntuva askel soittokellolle. Hoituri jelppi sänkyyn ja positioi niin, että koivet olivat melko ylhäällä jolloin olo alkoi helpottamaan nopeasti. Tässä vaiheessa sain muuten luvan lähteä yksin liikenteeseen.

Hemoglobiini ei ollut veritankkauksesta huolimatta noussut kuin vähän päälle kahdeksankymmenen ja pari lisäpussia verta oli taas tiedossa. Tällä kertaa vasurissa kyynärvarressa ollut kanyyli puolestaan tukkiutui ja vielä kolme viikkoa myöhemmin muistona on arka kaksikymmensenttinen mustelma. Tuo on silti pientä, sillä lisäveri antoi kummasti potkua ja maanantai-illalla kävinkin ajelemassa parran sekä pasmailin rauhallisesti ympäri osastoa.

Tiistai on toivoa täynnä - tai ainakin hb:n tarkkailua. Aamulla 87, illalla 83. 80 oli kuulemma raja, josta olisi taas tankattu. Kävin päivällä ensimmäisellä pidemmällä lenkillä kanttiinissa asti ja lähtö kyllä kieltämättä jännitti. Dreenipusseja aamutakin alla piilotellen missio onnistui kuitenkin hyvin ja tuli olo, että kyllä tämä tästä.

Keskiviikon lekurikierroksen tuloksena tuli päätös, että vielä kaksi pussia punaista ja seuraavana päivänä kotiin. Hb oli ensimmäistä kertaa noussut itsestään, vaikka edellisenä päivänä ei tankattukaan. Päivä kului jäitä poltellessa olon selvästi vahvistuessa. Iltalehti kanttiinista ja rauhallista pötköttelyä, mutta vähän väliä kuitenkin liikenteessä, niin kroppa tottuu pystyssä olemiseen. Dreenipusseihin valuu edelleen neljänneslitra päivässä ja mieltä kalvaa miten tilanne kehittyy kun ne otetaan pois. Kropan lämpö on ollut leikkauksen jälkeen 37,5 paikkeilla ja nyt enää 37 astetta.

Torstaina on kotiutus. Aamupäivällä raksitaan dreenien tikit pois ja "salaojaputket" nyhdetään irti. Mainittakoon, että lauantain episodin jälkeen olin skeptinen aina kun joku käpisteli dreenejä - eikä suotta, sillä bongasin blokatun letkun vielä neljä kertaa... ja suoritin avaamisen kyselemättä keneltäkään mitään. Hoiturilta saan lyhyesti ohjeita haavan hoidosta ja jumppari järjestää lainaksi joustavan tukiliivin. Liiviä on tarkoitus pitää seuraavat kaksi viikkoa aina kun on pystyssä. Vaihdan omat kuteet niskaan ja lähden tilaamaan taksia.

Loppuun vielä kuva leikkausta edeltävältä illalta, samassa painossa kuin edellisen postauksen kuvassa, BMI n. 27-28. Vaatteet päällä ei herkästi usko mitä "pinnan alta" löytyy. Sekä reppu että rintapussit lähtivät samassa leikkauksessa.