Ensimmäinen kesä ilman mahareppua ja tissejä on korvannut moninkertaisesti sen kaiken mutinan mitä aiemmissa kirjoituksissa on tullut esitettyä. Kevään aikana tuli tiputettua vielä kymmenisen kiloa elopainoa ja täten ollaan ensimmäistä kertaa sitten nelivuotisneuvolan BMI:n mukaan normaalipainoisia! =)

Huhtikuun loppupuolella oli jälkitarkastus ja sen tuloksena syksyllä on odotettavissa revisioleikkaus. Arpia korjaillaan ja samalla imaillaan rasvoja kyljistä, jotka tosin nyt alkavat olemaan jo melko siedettävän oloiset. En ala tavaamaan vanhoja kirjoituksia läpi, eli tämä saattaa olla toistoa, mutta vinkkinä vastaavaan leikkaukseen menevälle: tiputa painosi ensin vähintään normilukemiin!

Tsemppiä niille jotka suunnittelevat vastaavaa toimenpidettä ja mukavaa kesän jatkoa kaikille!

Alla vielä muutama tuore kuva joissa painoa n. 78 kg, eli läskiä on nyt sulateltu 92 kg ja tavoite olisi nipistää vielä viisi lisää kun on päästy hyvään vauhtiin ;)

Nyt vuoden jo vaihduttua on työelämässä oltu taas puolisentoista kuukautta ja kuin joululahjaksi haavakin umpeutui jouluaaton aattona :) Olo on kaikin puolin hyvä ja jälkitarkastus oli joulukuun alkupuolella. Keväällä palataan vielä asiaan ja katsotaan tarvitaanko korjausleikkausta tai muuta vastaavaa jenkkakahvojen alueelle - ilmeisen hankalaa aluetta kun oikeastaan koko ukon ympäri olisi pitänyt poistaa kaistale nahkaa.

Tuntuu todella hienolta kun reppu on poissa ja erityisen tyytyväinen olen "tissittömyyteen" :) Laitetaanpa tähän ensimmäiset leikkauksen jälkeiset kuvat: suoraan edestä olevassa kuvassa keskimmäinen on otettu tasan viikon kuluttua leikkauksesta ja siinä näkyy hyvin turvotus sekä mustelmat. Kummassakin kuvassa tuorein otos on viisi viikkoa leikkauksen jälkeen ja tuon jälkeen muutokset ovat olleet vähäisiä, mutta lisäillään jotain vielä kevätpuolella ;)

 

 

Kotiutuminen tapahtui siis kuuden päivän kuluttua leikkauksesta. Sairaalassa olin ehtinyt jo hyvin keräämään voimia, joten siirtyminen tutun turvallisten neljän seinän sisään oli varsin mukavaa - erityisesti, koska hiilarivoittoinen laitosruoka oli suorastaan kammottavaa ja huonovointisuutta aiheuttavaa.

Pyrin olemaan ensimmäisistä päivistä lähtien reippaasti liikkeellä ja seuraavana päivänä kävin mm. vaimon kanssa viikonlopun ruokaostoksilla. Kulkeminen sujui tässä vaiheessa vielä pienessä kumarassa ja kunnolla pystyyn nouseminen ei houkuttanut leikkaushaavojen kiristäessä melkoisesti. Särkylääkkeenä 100mg Ketorinia aamuin illoin, mikä pitää kivut hyvin loitolla.

Dreenireiät tukkiutuivat jo kotimatkalla ja viikonlopun aikana alavatsaan sekä häpykummulle kertyi runsaasti turvotusta - olihan vuoto vielä sairaalasta lähtiessä neljänneslitran päivässä. Maanantaiaamuna soitin osastolle ja kyselin mitä asian kanssa kannattaisi tehdä: "ei täältä oikein pystytä auttamaan, yritä omalta paikkakunnalta löytää jotain tai sitten voit yrittää meidän haavapolille, mutta sielläkin on varmaan hyvin täyttä". Eipä paljon lohduttanut. Olin yhteyksissä työterveydenhuoltoon ja edelleen paikalliseen sairaalaan. Neljännestä "osoitteesta" löytyi apuja ja hetken päästä tuli soitto, että päivällä pääsen kirurgianpolille näyttämään tilannetta.

Puolenpäivän jälkeen auton nokka kohti sairaalaa ja samalla tuli todistettua, että hyvinhän tuo ajaminenkin jo sujui ;) Kirurgin diagnoosi oli, että yritetään punktiota. Häpykummusta neulalla läpi ja tulos todella laiha: ruiskussa 5 ml nesteitä ja puristelemalla hieman lisää. Lävistyskohta tosin muistutti itsestään päiviä toimenpiteen jälkeen... Erittäin positiivista käynnissä oli se, että sain samalla rintakehästä tikit pois (vatsa oli ommeltu sulavilla tikeillä) - muutoin olisin lähtenyt jonottamaan niiden raksimista seuraavana päivänä.

Olo oli varsin tuskainen alavatsan kiristäessa hurjasti. Seuraavan päivän, tiistain, koittaessa tuli todistettua, että luonto kuitenkin keksii keinot: oikeasta kyljestä leikkaushaavasta alkoi tiputtamaan nesteitä ulos ja meno yltyi niin, että läpimärkiä talouspaperiarkkeja kertyi nelisenkymmentä parin tunnin aikana. Tämähän helppasi oloa saman tien ja olin yhteydessä tuttuun, joka on sairaanhoitajana paikallisessa lääkärikeskuksessa. Häneltä tuli hyviä vinkkejä ja illalla vielä Sorbact-nauhaa. Tarkoituksena oli siis pitää tuo suunnilleen kynän mentävä reikä kyljessä auki, jotta nesteet pääsevät ulos. Sakset sekä pinsetit kiehumaan ja kerran päivässä uusi "sytytyslanka" kylkeen - inhottavan näköistä touhua, mutta ei mitenkään kipeä toimenpide. Sen päälle terveysside imemään ulos valuva tavara. Sunnuntaina (vasta) välähti ja viritimme tuoleista telineen, jonka päälle kippasin itseni niin, että kylki jäi tyhjän päälle ja lattialle pesuvati. Asento oli mitä parhain ja parissa minuutissa tyhjenin puolesta litrasta nesteitä! Häpykummun turvotus normalisoitui saman tien, joten arvatkaapa oliko todellinen voittajafiilis :)

Näissä merkeissä jatkettiin ja sidettä sai olla vaihtamassa tiuhaan tahtiin. Kahden viikon aikana niitä tuli käytettyä pitkälti yli sata. Lisäksi päivittäin sai olla pesemässä pyykkiä, kun veristä lientä vuosi jostain kuitenkin vaatteille ja sängyssä oli pakko pitää pyyhettä alla, ettei kaikki paikat tuhriinnu. Mainittakoon, että hikoilu öisin on ollut myös aivan järkyttävää - senkin vuoksi paksu pyyhe oli hyvä, kun sen voi vaihtaa yöllä kuivaan versioon, samalla kun vaihtaa koko vaatekerran...

Kuten jo aiemmin olen todennut, mielialan vaihtelut ovat olleet todella nopeita ja voimakkaita. Vastaavaa "vuoristorataa" en ole ennen kokenut, mutta meno tasaantui hyvin kolmen viikon kuluttua leikkauksesta. Lisäksi epäilen, että sain pitkävaikutteisen antabuskuurin sairaalassa =D Menin juomaan lasillisen siideriä kotiuduttuani ja siitä seurasi aivan järkyttävä olo, jota siivitti vielä kahdentoista tunnin päänsärky. Tuon kokemuksen jälkeen en koskenut mihinkään alkoholipitoiseen pariin viikkoon, mutta nyt on tullut testattua, että kroppa on normalisoitunut onneksi tässäkin suhteessa ;) Saunaa välttelin luonnollisesti tikkien poistoon asti ja sen jälkeen alkoikin "kylkiepisodi". Tosin tuon tuttavan sanoista "jos tekisi mieli, niin menisin kyllä itse saunaan" otin vaarin ja mukavissa lämmöissä olin ensimmäisen kerran 13 päivää leikkauksen jälkeen ja päivittäin sen jälkeen.

Vuoto kyljestä jatkuu edelleen ja nauhaa en ole reikään sullonut enää viikkoon. Tällä hetkellä aukon päällä on läpäisevä silikonilappu ja side. Sidettä ei onneksi tarvitse enää vaihtaa kuin kaksi tai kolme kertaa päivässä. Vuodon ollessa näin vähäistä reikä saisi kyllä jo kasvaa puolestani umpeen :)

Loppuun vielä vinkkinä, että mikäli nestekertymät vaivaavat eivätkä löydä "luonnollista" reittiä ulos, niin kannattaa hakeutua paikkaan, jossa ultralla paikallistetaan "altaat". Kuten yllä kertomani osoittaa, muuten homma on lähinnä hakuammuntaa.

p(re)s. Alla oleva teksti on kirjoitettu kaunistelematta asioita, eikä sillä ole tarkoitus peloitella ketään. Mielestäni on parempi, että on realistinen kuva siitä mitä mahdollisesti tuleman pitää ja kokemuksistani saattaa olla jopa jotain vinkkiä vastaavaan leikkaukseen menevälle. Itselläni kaikki ei mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan, mutta varmaan olisi voinut huonomminkin mennä. Tämän ensimmäisen kappaleen kävin lisäämässä "päästyäni taksiin" =) No niin, aloitetaanpa sitten.

Sain tiedon leikkausajankohdasta kuukautta ennen h-hetkeä. Samalla sovittiin leikkausta edeltävälle viikolle käynti osastolle ja verikokeisiin. Visiitti sairaalaan oli lyhyt ja koostui puolen tunnin jutustelusta hoiturin kanssa sekä kahden minuutin rupattelusta jumpparin kanssa. Enää ei vaadittu muuta kuin kuusi putkiloa verta ja takaisin duuniin. Leikkausviikolla kävin vielä antamassa verinäytteen ristiverikoetta varten.

Tarkka ajankohta leikkaukseen ilmoitettin vasta edeltävänä päivänä ja se osui hienosti heti aamutuimaan: puolestayöstä eteenpäin ilman ruokaa ja juomaa ja seitsemäksi sairaalaan.

Leikkauspäivä

07:00 ilmoittautuminen LEIKOon, jossa aamupalaksi rauhoittavaa ja pari muuta tabua. Omat kamppeet kassiin, tukisukat jalkaan ja leikkausessua päälle. Toinen plastiikkakirurgeista tuli toivottelemaan hyvät huomenet ja vetelemään tussilla strategiset linjaukset kroppaan. Ei kulunut varmaan kuin puoli tuntia ja leikkaussalista saapuneen noutajan kanssa oltiinkin jo lampsimassa kohti määränpäätä. Ei muuta kuin selälleen mukavan lämpimälle (oikeasti) pöydälle ja sitten alkoikin vauhdilla löytyä koristeita ympäri kroppaa: kanyylia käteen, elektrodeja sinne tänne... ja sitten menikin jo taju.

~13:00 on ensimmäiset muistikuvat heräämöstä - todella mukavasti mömmöissä :) Mielikuva on ihanan lämpimässä olossa ja vähän väliä siteitä kurkkivissa hoitureissa. Puoli kolmen maissa unenpöpperöisenä olen kuulevinani jotain osastolle siirtämisestä ja sinnehän meikäläistä kohta oltiinkin roudaamassa.

Jokainen leikkauksessa ollut tietää, että ensimmäinen ilta menee lähinnä nukkuessa. Ekan tekstarin lähetin emännälle heti osastolle saavuttuani ja muillekin tuli samalla metodilla viestittyä illan mittaan, eli "ihan kuollut" en sentään ollut, mutta väsy kova ja piikkinä annettavasta kipulääkkeestä tuli joka kerta noin  puolen tunnin viiveellä melkoisen huono olo.

Illan kääntyessä yöksi tuska kasvoi melkoiseksi. Tähän ei helpotusta löytyisi mistään lääkkeistä, kyseessä oli nimittäin isokokoinen virtsahätä. Ei muuten naurattanut yhtään, vaikka tätä kirjoitettaessa suupielet ovatkin kääntyneinä ylöspäin. Voi pyhä pamaus, että moisen vatsalihasten ompelemisen ja nahanpoiston jäljiltä potilasta ei ole katetroitu! Koko kroppa on todella arkana ja tuntuu siltä, että vatsan ja siitä alaspäin olevia lihaksia ei uskalla käyttää lainkaan. Yritäpä siinä sitten selälläsi maaten tiristää rakkoa tyhjäksi - no way! Yhden maissa yöllä yökköä työllistämään ja tuloksena kertakatetroinnilla litra nestettä ulos, huh.

Seuraavana aamuna seitsemältä puuroa naaman eteen ja tietenkin normaalit verikokeet jne. Lääkitys oli vielä melkoisen kova, joten eipä kivuista voi oikeasti valittaa. Aamukuvioiden jälkeen ylös ulos ja lenkille ;), ts. ensimmäinen käynti vessaan. Dreenipussiit mukaan ja hoiturien ollessa tukena ja turvana sängystä nouseminen ei ollut mikään mahdoton toimenpide. Toilettikin oli vain muutaman askeleen päässä, mutta itse toimenpide olikin jälleen työn ja tuskan takana. Välillä oli pakko kysyä hoitajalta, että saanko oikeasti puristaa alakerran lihaksilla niin paljon, että saa rakon tyhjenemään. Asialle näytettiin vihreää valoa ja siinä pinnistellessä dreeniletkujen reiistäkin jo purskahteli verta... Asia tuli hoidettua, mutta mitenkään kovin terveelliseltä se ei tuntunut.

Kevyen huuruisissa oloissa yhdentoista aikoihin häpykumpua alkoi kiristämään. Ensin hetki tunnustelua mihin suuntaan olotila kehittyy - ei ainakaan parempaan,  joten hoitureihin yhteyttä ja hetken kuluttua joku sairaalan kirurgeista olikin tsekkaamassa tilannetta: vuotoa / hematooma, mutta seuraillaan tilannetta. Paine kasaantuu edelleen ja välillä niistetään kyynärtaipeesta taas verta. Kolmen aikaan iltapäivällä sisäinen pieni insinöörini havainnoi molemmissa dreenipusseissa jotain omituista: letkuissa olevat klipsit ovat kiinni, ts. letkut lytättynä. Meikäläisen ajatuksenjuoksulla tilanne oli jotain muuta kuin optimaalinen, joten hoitaja paikalle ja siinähän sitä oli oltu aamusta asti letkut tukossa - ei ihme vaikka hieman häpykumpua jo kiristikin!

Joka tapauksessa tuska oli jo melkoinen ja nyt puhutaan siis puhtaasti verenvuodon pakkautumisesta alakertaan. Tässä vaiheessa päädyn leikkauslistalle ja saan "kunnon katetrin". Eipä uskoisi, että edellä mainittu voi olla saamista. Lauantaipäivä kuluu erittäin hitaasti jälleen ilman ruokaa ja nestettä. Leikkausaika tarkentuu "jonnekin iltaan". Kipupiikki antaa illalla helpotusta enää tunniksi kerrallaan ja h-kumpu muistuttaa koripallon puolikasta. Aluksi puhuttiin noin yhdeksästä, mutta kello on varttia vaille puolenyön kun kutsu leikkuriin tulee. Loppu menikin "totuttua kaavaa" nukutuksessa ja hematooman evakuointi on suht nopea toimenpide. Heräämössä aukoilin silmiäni kahden aikoihin aamuyöllä ja järjettömässä horkassa. Sairaalaan mennessä hemoglobiinini oli 157 ja leikkauksen jälkeisenä aamuna vielä yli 130. Leikkurissa tsekkaavat arvon ja toteavat: "meillä on mittari rikki, tämä näyttää 80, se ei voi ikinä pitää paikkansa - niin alhaiseen arvoon olisi tarvinnut menettää litroja verta!"

Sunnuntaina samat kuviot kuin edellisenä aamuna, mutta esitän toiveen saada ottaa rauhassa ja pysyä yhden päivän vaaterissa. Tuossa vaiheessa ei tehnyt pätkääkään mieli lähteä "urheilemaan", sen verran tukalat muistot oli kuitenkin edellisestä vuorokaudesta jääneet. Aamun verikokeen tulokset saapuvat ja hb oli enää tasan 70. Taisi se leikkurin mittari olla sittenkin kunnossa. Sunnuntaina saan iltapäivällä kaksi pussia verta, yhden tukkiintuneen kanyylin ja sopivan sekoituksen lääkkeitä, joten kivuista ei ole pelkoa mikäli jomottava kädenselkä unohdetaan. Mieltä kalvoi kuitenkin leikkurissa heitetyt kommentit alhaisesta hb:sta... saattoihan se olla, että koko homma oli sokki keholle ja hb tippui, eipä tiedä. Taisinpa saada vielä piikkiäkin jossain vaiheessa, mutta pyysin puolta annosta oksettavan olon välttämiseksi. Katetri toimii kuin unelma ja dreenipusseihin kertyy kolmisen desiä veristä litkua vuorokaudessa.

Maanantaina aamulla on ensimmäinen lekurien kierros ja siteet poistetaan. Ei mitään huolestuttavaa, mutta kotiin ei ole vielä mitään asiaa. Myös katetri poistetaan tässä vaiheessa. Hematooma veti koko ukon varsin heikoksi, mutta ylös sängystä ja olo suht ok. Painelen suihkuun ja alku menee hyvin, mutta loppuvaiheessa maailma sumenee äkillisesti. Eipä ole ikinä ennen taju lähtenyt, mutta nyt käytännössä kävi niin. Tajusin viime tipassa napata suihkutilan kahvoista kiinni ja näön mustuessa kokonaan saan jo "persettä penkkiin". Minuutin verran voimien keräämistä, ylös penkistä ja yksi pitkältä tuntuva askel soittokellolle. Hoituri jelppi sänkyyn ja positioi niin, että koivet olivat melko ylhäällä jolloin olo alkoi helpottamaan nopeasti. Tässä vaiheessa sain muuten luvan lähteä yksin liikenteeseen.

Hemoglobiini ei ollut veritankkauksesta huolimatta noussut kuin vähän päälle kahdeksankymmenen ja pari lisäpussia verta oli taas tiedossa. Tällä kertaa vasurissa kyynärvarressa ollut kanyyli puolestaan tukkiutui ja vielä kolme viikkoa myöhemmin muistona on arka kaksikymmensenttinen mustelma. Tuo on silti pientä, sillä lisäveri antoi kummasti potkua ja maanantai-illalla kävinkin ajelemassa parran sekä pasmailin rauhallisesti ympäri osastoa.

Tiistai on toivoa täynnä - tai ainakin hb:n tarkkailua. Aamulla 87, illalla 83. 80 oli kuulemma raja, josta olisi taas tankattu. Kävin päivällä ensimmäisellä pidemmällä lenkillä kanttiinissa asti ja lähtö kyllä kieltämättä jännitti. Dreenipusseja aamutakin alla piilotellen missio onnistui kuitenkin hyvin ja tuli olo, että kyllä tämä tästä.

Keskiviikon lekurikierroksen tuloksena tuli päätös, että vielä kaksi pussia punaista ja seuraavana päivänä kotiin. Hb oli ensimmäistä kertaa noussut itsestään, vaikka edellisenä päivänä ei tankattukaan. Päivä kului jäitä poltellessa olon selvästi vahvistuessa. Iltalehti kanttiinista ja rauhallista pötköttelyä, mutta vähän väliä kuitenkin liikenteessä, niin kroppa tottuu pystyssä olemiseen. Dreenipusseihin valuu edelleen neljänneslitra päivässä ja mieltä kalvaa miten tilanne kehittyy kun ne otetaan pois. Kropan lämpö on ollut leikkauksen jälkeen 37,5 paikkeilla ja nyt enää 37 astetta.

Torstaina on kotiutus. Aamupäivällä raksitaan dreenien tikit pois ja "salaojaputket" nyhdetään irti. Mainittakoon, että lauantain episodin jälkeen olin skeptinen aina kun joku käpisteli dreenejä - eikä suotta, sillä bongasin blokatun letkun vielä neljä kertaa... ja suoritin avaamisen kyselemättä keneltäkään mitään. Hoiturilta saan lyhyesti ohjeita haavan hoidosta ja jumppari järjestää lainaksi joustavan tukiliivin. Liiviä on tarkoitus pitää seuraavat kaksi viikkoa aina kun on pystyssä. Vaihdan omat kuteet niskaan ja lähden tilaamaan taksia.

Loppuun vielä kuva leikkausta edeltävältä illalta, samassa painossa kuin edellisen postauksen kuvassa, BMI n. 27-28. Vaatteet päällä ei herkästi usko mitä "pinnan alta" löytyy. Sekä reppu että rintapussit lähtivät samassa leikkauksessa.

 

Olisinkohan ollut neljän tai viiden kun neuvolasta passitettiin ylipainon vuoksi lääkärin tarkailuun - siellä kävinkin aina kuusitoistavuotiaaksi. Tuolloin painoa oli pitkälti yli sata ja lisää tuli vielä niin, että vuonna '98 olin "elämäni huipulla" 170 kilossa.

Ensimmäinen aikuisiän kunnon rykäisy pudotti lukemat 135 hujakoille muutamassa kuukaudessa, kunnes taas vuoden 2002 syksyllä vaaka hillui lähempänä sataa viittäkymppiä. Tuolloin naksahti - sanoin itseni irti edellisestä työpaikasta ja päätin ottaa elämäntehtäväkseni laihduttamisen. Todellinen urakka lasketaan alkaneeksi täten joulukuussa 2002.

Ennen laihdutuspäätöstä olin juuri tutustunut vaimooni ja hän oli vahvasti tukenani - mutta ei, ei todellakaan niin kuin moni voisi kuvitella, että "emäntä laittoi miehen kuurille". Väitän, että se ei ole millään ilveellä edes mahdollista, vaan nopeastikin tapahtuva painonpudotus vaatii rutkasti pitkäjänteisyyttä ja muutoksen pitää lähteä itsestä!

Palattakoon vielä aikaan ennen laihdutusta: paino kertyi pitkälti kasvuiässä ja olen tulkinnut asiaa niin, että kroppa tottui tuon massan kantamiseen - liikkuminen ei ole ikinä ollut mikään ongelma ja veriarvot ym. ovat aina olleet hyvät. Suurin ongelma oli vaatteiden löytäminen ja motiivi laihduttamiseen jossain aivan muualla kuin terveydellisissä seikoissa.

2004 tammikuussa vaaka näytti enää 90 kg. Hieman yli vuosi oli sinnitelty todella vähäisellä energialla ja tulosta syntynyt -60kg. Vastaavasta lähtöasetelmasta kuin itselläni oli pitää tuloksia syntyä tai muuten menee motivaatio -  "ihan hyvä jos sait sata grammaa pois tällä viikolla, eläkeikään mennessä olet jo normaalipainoinen!" Ei toimi ainakaan minulla - kun jotain tehdään, niin tehdään tosissaan! Liikunnalla oli vähäinen, lähinnä henkinen merkitys, mutta kaikki lähtee siitä mitä suuhunsa laittaa. Todella inhottavaa on vielä niellä se tosiasia, että ihmisten hyötysuhteissa on jumalattomasti eroja - on "läpipas***a" ja sitten niitä toisen ääripään edustajia, joihin itse kuulun. Raotettakoon kyseisen vuoden ruokavaliota sen verran, että "induktiovaiheessa" tuli syötyä tasan kaksi voileipää päivässä. En voi suositella kenellekään, mutta mitään en tekisi toisin, tai no ehkä vähän - tuon vähäisen energian ottaisin proteiinista ja rasvasta lihasten säästämiseksi. Maailmassa ei ole turhempaa kuin hiilihydraatit.

Ennen kuin tarina jatkuu, heitetäänpä tähän väliin yksi tällä viikolla mieleen putkahtanut ajatus :) Menepä sanomaan jollekin, aivan sama onko kyseessä "tavis" tai terveydenhuollon ammattilainen, että meinaisit laihduttaa esim. 400 - 600 kcal dieetillä. Jestas, minkälaisen vastaanoton moisella heitolla saisi - sinähän tapat itsesi ja ties mitä! Entäs sitten mahalaukun pienennysleikkauksen jälkeen? Ruoka-annokset ovat minimalistisia ja energiat hyvin alhaalla - mikähän yhtäkkiä tekeekin alhaisista energiamääristä soveliaita? Sama juttu kun puhutaan, että menee säästöliekille, huoh.

Paatoksellisuus päättyköön (ainakin tällä kertaa ;) tähän ja palataan ruotuun. Hiilaririkkaalla ruokavaliolla laihduttaminen söi rankasti lihaksistoa ja tuli kummia särkyjä. Helmikuusta 2004 tähän päivään asti on eletty vähähiilihydraattisella ruokavaliolla muutamia viikkoja lukuun ottamatta ja olo on ollut mitä parhain. Nuo harvat "normaaliviikot" ovat kostautuneet joka kerta huonolla ololla ja runsaalla painon nousulla. Paino on pysynyt muutaman kilon haarukassa ja yhdeksänkympin päälle se ei ole lipsahtanut kuin pari kertaa hiilarien säestämänä. Veriarvot ovat parantuneet vielä entisestään - hyvä kolesteroli on nyt yli ja huono alle kahden.

Moni onnistuu laihduttamaan, mutta urakka ei todellakaan pääty siihen. Dieettihän tarkoittaa suoraan käännettynä "ruokavaliota" ja moisen itselle soveltuvan läytäminen on tärkeää, sillä ensimmäisen vaiheen jälkeen alkaa loppuelämän kestävä vaihe - painon pitäminen kurissa. Itselleni se on ollut suht helppoa yllä kuvatuin toimin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö suunnilleen kaikkea mitä suuhunsa laittaa joutuisi jotenkin miettimään. Asian kanssa pitää vaan olla sinut ja muu ei auta.

Sinniteltyäni viitisen vuotta samoissa lukemissa ja nahan edelleen "ryppyillessä" päätin käydä keväällä 2009 työterveyshuollon lääkärillä, jolta sain lähetteen paikallisen lääkäriaseman kirurgille. Lähete edelleen julkiselle puolelle, jonne tuli kutsu tervehtimään plastiikkakirurgia lokakuussa '09.  Tuon käynnin perusteella päädyin leikkausjonoon.

Loppuun vielä ennen-jälkeen  -kuva.

ps. todettakoon vielä mielialasta tällä hetkellä: kaikki on yhtä vuoristorataa, nyt ok, mutta mitä tunnin päästä, sitä ei tiedä. Ajatukset vaihtuvat tiuhaan ja useita kertoja päivässä pintaan tuntuu nousevan v*t*t*s joko yleistä olotilaa, verisiä ja kudosnesteisiä vaatteita tai sitten vaikka siteiden vaihtoa kohtaan. Ylöspäin silti mennään, mutta aina ei ole helppoa :)